Kävin äskettäin katsomassa elokuvan mielensäpahoittaja ja siitä kirvoili mieleeni omat mieleni pahoittaneet. Olen kärsinyt nyt niin pitkään negatiivisista tunteista kaikkea kohtaan, niinkuin teini-ikäinen olisin. Mieleni on jatkuvasti angstinen, surullinen ja jopa helvetillinen. Tunnen vihaa tätä kämppää kohtaan, kroppaani joka tuntuu turvonneen, niveliä joita särkee jatkuvalla syötöllä. Yleensä syksy tuo tullessaan ilon kun se on talven merkki. Talvi on minulle nimittäin tärkein ja lempi vuodenaikani. En saa mistään nyt lohtua. Mikään ei auta tähän mielipahaani. Eikä asiaa varsinkaan auta se että istun yksin kotona kuunnellen uhmaikäisen lapseni kiukkua ja vihaamalla miestäni, pikemminkin hänen poissaoloaan. En tunne rakkautta, en iloa en riemua. Jokin ominaisin piirre minussa on nyt kertakaikkiaan kadonnut. Positiivisuus on ollut minun juttuni. Nyt en saa sitä ilmoille. Alan olla niin täynnä sitä että elämäni lipuu pois sormieni välistä, nään kuinka tuo nuori nainen antaa itsensä mennä. Näen kuinka hänen mielensä ja sydämensä ovat niin tummat kuin musta yöllinen taivas pilvisenä yönä. Näen ettei hän anna itselleen mahdollisuutta onneen. Onnen hän saisi jos vain lähtisi. Jos vain jättäisi taakseen tuon parisuhteen jossa hän on yksin.

Haluaisin olla mieheni kanssa ja rakastan häntä, tai ainakin ajatusta hänestä. Mutta olen juuri oppinut taidon rakastaa myös itseäni enkä tällä tavalla sitä itselleni osoita. Jään vain odottamaan että asiat muuttuisi. Odotin sitä jo kaksi vuotta sitten. Mitä vielä odotan?