Hei!
 

Olen ollut aikeissa kirjoittaa jo pitkän aikaa mutta ajatukseni ovat olleet niin maatakaatavan synkkiä etten ole jaksanut murheitani pinnalle asti tuoda tuolta syvistä vesistä.

Jaa miksi sukeltelen mustissa merissä?

Mistä aloittaisin...

Viimeksi kun kirjoitin, olin vihainen, katkera, masentunut ja kaikkea muuta negatiivista. Olin eroamassa miehestäni niin täysillä ja aloittamassa uutta elämää, mutta en uskaltanut erota, ja hyvä niin.

Masennukseni kesti liian kauan. Noin neljä kuukautta yhtä soittoa vain negatiivista. Joillakin on jatkuvaa mutta minulle on suotu tämä ihanainen kaksisuuntainen. Ei lenkkeilyä väsymyksen takia. Ei leikkiä lapsen kanssa vitutuksen takia. Ei naurua mörköjen takia. Ei itsetuntoa, ei halua elää. Nyt inhottaa ajatellakin tuota mustaa sumua jossa kuljin tällä kertaa turhan pitkään. Normaalisti kun depressioni kausiaika on noin kuusi viikkoa ja tämän jälkeen tulee ihana kolmen viikon jakso kukkaista, lennokasta ja lintujen laulua sisältävä maanisuus.

Tämä kerta oli erilainen. Masennukseni päättyi kun sain tietää vatsakipujeni johtuvan munasarjoissani majailevista kasvaimista, syöpäläisistä. Minulla on vuosia ollut kystia munasarjoissani joita on seurattu vuoden välein. Nyt olivat kasvaneet vuodessa kananmunan ja pingispallon kokoisiksi. Koepalat otettiin. "Pahanlaatuisia kasvaimia" sanoi lääkäri hienoinen myötätunnon sävy äänessään. Tuossa vaiheessa ajattelin vain että mitä sitten, pöh ne mitään ole. Kunnes lääkäri selitti enemmän ja enemmän. Valikoivan kuuloni takia kuulin vain sanat munasarjasyöpä, kohdunkaulan syöpä. Leikataan munasarjat, ei lapsia enää.

Puhelun jälkeen koin jotain erilaista, olin jonkinlaisessa shokissa, tuntui että nyt on pakko nauraa. Olin töissä kun puhelu tuli. Pakottava tarve oli mennä tupakalle vaikka taukoni olikin jo loppunut ja miettiä mitä minulle juuri sanottiin. Ääh en muista puhelua. Vain muutamia sanoja ja milloin seuraava lääkärin aika on. Muutaman päivän ajan olin vain ihmeissäni, toki en yllättynyt ollenkaan. Minulle kun kaikki maan päällä alkoholismista, mielialahäiriöistä syöpään on mahdollista. Karmani taitaa olla sen verran huono, olen varmaan joskus astunut jonkun väärän ötökän päälle.

Viikko puhelun jälkeen olen pöydällä alaosattomissa jalat levälläni ja miljoona tohtor ihmistä ronklaa alapäässäni ties millä välineillä. Mitataan kasvaimia, tutkitaan kohdunkaula, painellaan mahaa, käydään siellä kakkosessakin. Ei helvetti. Huh, ei kohtuun levinneitä kasvaimia taikka syöpäsoluja. No mutta mitäpä sitä kohdulla tekee kun munasarjat häippäsee. Tämäkin kerta lääkärin puheilla yhtä sanaplörinää ja kohtalokkaan beethovenin sointua korvissani.

Viikko taas eteenpäin, olet vaiheessa kaksi, syöpä vaihde on neljä. Ja edellisellä viikolla vaiheessa yksi. Taidetaan kiihdyttää aika kovaa tuonne neloseen. Lääkärit sanoo "älä ole liian optimistinen" ja päinvastoin "tästä voi selvitä kunhan eteneminen saadaan pysäytettyä. Taas kerran huoneessa jossa on ällöttävä sairaalan haju, vihreät koriste brodeeraukset katon reunassa. Kirkkaat valot mutta tällä kertaa hetken yksin kanyyli kädessäni. Vereeni menossa miekoilla taistelevia titaaneja, solunsalpaajia. Vain hetken aikaa kun taas kaksi lääkäriä minua piikittään molemmille puolille vatsaan. Työntää hormooneja, jotka käyvät syöpäläisteni kimppuun hirveällä raivolla kuin muurahaiset sokeriin. Nämä aiheuttavat minulle kramppeja vatsaan, kuin synnyttäisin.

Nyt kun olen tajunnut että enhän minä taistele vielä syöpää vastaan vaan sen esiastetta, on elämänhaluni palannut. Kun on peloteltu vaikka sun millä niin tuntuu että mieleni kääntää tämänkin koitoksen voitokseen. Eikä se ole vain mieleni, vaan minä. Olen sankari mikäli tästäkin selviän, miksi en selviäisi? Olenhan minä sankari punaisen viitan kera!

Tästä tekee vaikeaa kuitenkin se, että ajatukseni niinkuin pitääkin hiukan maalata piruja seinille. Tuttuni sanoi että sinun on vatuloitava että ajatukset saat selville vesille. Täytyy miettiä joka ikinen käänne, mahdollisuus, takapakki. Ehken vielä sano että mää ny kuolen tähän, eihän tää oo viellä mittään.

Silti haikein terveisin

Wriina

Kävin äskettäin katsomassa elokuvan mielensäpahoittaja ja siitä kirvoili mieleeni omat mieleni pahoittaneet. Olen kärsinyt nyt niin pitkään negatiivisista tunteista kaikkea kohtaan, niinkuin teini-ikäinen olisin. Mieleni on jatkuvasti angstinen, surullinen ja jopa helvetillinen. Tunnen vihaa tätä kämppää kohtaan, kroppaani joka tuntuu turvonneen, niveliä joita särkee jatkuvalla syötöllä. Yleensä syksy tuo tullessaan ilon kun se on talven merkki. Talvi on minulle nimittäin tärkein ja lempi vuodenaikani. En saa mistään nyt lohtua. Mikään ei auta tähän mielipahaani. Eikä asiaa varsinkaan auta se että istun yksin kotona kuunnellen uhmaikäisen lapseni kiukkua ja vihaamalla miestäni, pikemminkin hänen poissaoloaan. En tunne rakkautta, en iloa en riemua. Jokin ominaisin piirre minussa on nyt kertakaikkiaan kadonnut. Positiivisuus on ollut minun juttuni. Nyt en saa sitä ilmoille. Alan olla niin täynnä sitä että elämäni lipuu pois sormieni välistä, nään kuinka tuo nuori nainen antaa itsensä mennä. Näen kuinka hänen mielensä ja sydämensä ovat niin tummat kuin musta yöllinen taivas pilvisenä yönä. Näen ettei hän anna itselleen mahdollisuutta onneen. Onnen hän saisi jos vain lähtisi. Jos vain jättäisi taakseen tuon parisuhteen jossa hän on yksin.

Haluaisin olla mieheni kanssa ja rakastan häntä, tai ainakin ajatusta hänestä. Mutta olen juuri oppinut taidon rakastaa myös itseäni enkä tällä tavalla sitä itselleni osoita. Jään vain odottamaan että asiat muuttuisi. Odotin sitä jo kaksi vuotta sitten. Mitä vielä odotan?

Terapiani on nyt kesätauolla. Vuoden ajan olen käynyt ja terapeutti kysyi mielipidettäni jatkosta. Mielessäni huusin että totta helvetissä haluan jatkaa mutta ulosanti oli vain että kaipa tuo olis hyvä. Se on nyt henkireikäni, jota en voi nyt menettää. Toki menetän jos sossun tantat päättävät etteivät aio maksaa omavastuutani kun minulla ei ole varaa, varsinkin kun uhkaavasti syyskuu lähestyy ja minulla ei sen jälkeen näemmä ole töitä. Työttömänä tarvitsen kahta kauheammin pällihoitoa, itseään kun ei kukaan kestä. Harmittaa kun niin paljon jotenkin jäi askarruttamaan perheeni asiat, joista kovasti olisin halunnut terapeutilleni kertoa. Jokin pakottava tarve on puhua aiheesta niin tänne se on niin helppo kertoa.

Mielessä on pyörinyt paljon äitini, isäni, oikeastaan koko perheeni. Erityisesti muistot omasta sankaristani, isosiskostani saivat minut kyynelehtimään aivan julkisesti.

Äidilläni on tapana lupailla kaikenlaista. Hän kun on taipuvainen tuohon alkoholismiin mukavasti lievennellen sanalla taipuvainen. Kun olin n. 10 tai 11v, äiti lupasi lopettaa juomisen ja lupasi ryhdistäytyä. Sitä lupausta ei ole lunastettu vielä tänäkään päivänä. Ehkä siksi olen terapian tarpeessa, niin ristiriitaiset tunteet tätä naikkosta kohtaan. rakastan häntä mutta joku minussa saa kivahtamaan ja oikein suuttumaan välillä kun ajattelen tuota pahaa henkeä, jolla on ollut niin suuri vaikutus elämääni. ei niinkään positiivinen. Ei ole takoitukseni dissata vaan kertoa vain fiiliksistäni. Tosiaan kun olen kertonut äidilleni vaikeuksista äitinä, yksinolemisesta ja muusta paskasta on hän luvannut auttaa minua muuttamalla lähemmäs, hänellä kun ei kuulemma siellä toisaalla mitään ole. Ei kai, ainoastaan juoppolalleja naapuripubista. Eikä edes lapsenlapsiaan saa hoitaa. Täällä voisin tarvita häneltä apua ja josko se avun antaminen olisi hänelle hieman lääkettä että saisi jonkinlaisen otteen elämästään. Mutta ei hän nyt voikaan muuttaa, on hällä elämä siellä. Jaa mikä elämä. Olkoot sitten.

Sitten tullaan isääni NP. Narsistinen paskiainen. Minun on helppo tältä apinalta kylvää rahaa ilman että tuntisin minkäänsorttista huonoa omaatuntoa taikka katumusta häveliäästä hyväksikäytöstäni. Minulla oli hyvin rankkaa yläkoulussa. Jouduin raiskauksen uhriksi ollessani kahdeksannella luokalla. Kärsin siitä hiljaa ja juopotellen. Isälläni tällöin oli toisella paikkakunnalla naikkonen, joka tietenkin meni minun edelleni. Minä sain ihan rauhassa bilettää ja mennä miten tahdoin kun herraa ei näkynyt missään. Rahaa toi välillä ja kysyi oletko käynyt koulussa. Noot. Nuo rahat mihinkään ruokaan silloin mennyt, häivytin pahaa oloani juomalla. En käynyt kouluakaan eikä häntä niinkään kiinnostanut. Hällä kun oli tuo ihana kukkanen odottamassa. Hän tekee edelleen samaa. Elämä pyörii hänen ympärillään ja aina joku nainen kierrossa. Jei, so happy for him!

Jotenkin kuitenkin tuntuu niin turhalta sepustaa näitä vanhoja mutta jokin askarruttaa niin kovasti että pakko saada julki nämä negatiiviset ajatukset. Ihminen ei tosiaan kestä elää omien ajatuksiensa kanssa jos niitä ei välillä saa ulos.

Ei täällä kukaan yksin pärjää.

-Wriina

En ole pitkään aikaan kirjoittanut. Olisi ollut syytä mutta ei energiaa. Viime aikoina olen joutunut kohtaamaan omat ristiriitaiset tunteeni ja käsittelemään niitä. Kerroinko että itselläni on kaksisuuntaisen lisäksi keskivaikea ADHD. Se diaknosoitiin kun oli kuudennella luokalla. Tämä oli jo kerennyt vaikuttaa elämääni aika nihkeällä tavalla. Jäin koulussa jälkeen muita kun en vaan oppinut, käytöhäiriötä ynnä muuta paskaa. Monta kertaa auton alle jääneenä voin kertoa että ylivilkkaus lapsena on perkele kirous. Valjaat olisi pitänyt olla.

Jo raskaana ollessa pelkäsin, tai oliko edes pelkoa, jonkinsortin ahdistusta jokatapauksessa että lapsellani tulisi olemaan myös edes jotain näistä miun pällivaivoista. En ollut väärässä. Olen uumoillut ja ihmetellyt tyttäreni käyttäytymistä välillä, hän kun on vilkas ja raivopäinen. Neuvolaan soitinkin ja kerroin epäilyksestäni ja lasten neurologikin oli paikalla ja alustava diagnoosi on että lapsellani olisi adhd. Mutta eihän se niinkään haittaa. Itse olen kääntänyt sen voitokseni ja vahvuudekseni. Kaikissa meissä asuu pieni adhd joka välillä tuolta takaraivosta huutelee.

Mieleeni juolahti sitten ajatus että jos olisin myöhemmin saanut lapsen niin olisiko se sama kuin minkä sain. Kuulostaa aivan kauhealta mutta ääneen se on sanottava. Nimittäin mieleeni tuli vaikka valitukselta kuulostaakin, eikö mikään voi tässä helvetillisessä elämässä olla tai tulla helposti? Onko tämä mongertaminen pakko olla aina niin vaikeaa. Ystäväni kerran sanoi että sulle kyllä sattuu ja tapahtuu ja enemmän sattuu.

Näitä ajatuksia kun on niin paljon, mistään ei saa kiinni. Kaikkea tullut mietittyä tuon diagnoosin jälkeen. Nimenomaan omaa jaksamistani olen miettinyt, eikä mennä vahvoilla.

Toivon vaan ettei lapseni joudu koskaan kokemaan niin paljon huonommuuden tunnetta, epävarmuutta ja muuta inhottavaa mitä minä koin, kun en saanut ajoissa apua. Rakkaani on onnekas, hällä on äiti, joka herkästi huomaa ja tietää mitä on olla pikkasen hopelö. Kunhan vaan äiti saa apua myös. Nimittäin kansakunnan sankarit eivät kuitenkaan mitään supersankareita ole. Äh, taas jotain ihan ihmeellistä, itsellenipä mie kirjoitan.:)

-Wriina

Olin toissa viikonloppuna hieman rienaamassa kaverin synttäreillä. Voi että teki hyvää, moneen kuukauteen nauranut tuolla tavalla. Tanssittiin, naurettiin ja hauskaa tosiaan oli. Ninkuin olen puhunut ettei minua mihinkään pyydetä tai minun varalleni suunnitella mitään, tuntui hyvältä kun tämä kaverini minut synttäreilleen pyysi ja jopa pääsin menemään.

Tapahtuneen jälkeen olen kovasti miettinyt vapautta. Mitä se on, mitä se sisältää. Minulla kun sitä ei ole. Ja syy tulee jo aikaisemminkin ilmenneestä, mieheni töistä. Kovasti olen myös miettinyt menetettyjä haaveita, murskattuja unelmia. Minusta piti tulla nimittäin tanssija. Pääsinkin kouluun mutta lääkärin tarkastuksessa olinkin aivan liian rikki tanssijan opintoihin. Elämäni rakkain asia tuolloin, olikin mäsänä. Olen nimittäin varma että olisin jossain new yorkissa tanssijana jos olisin terveydeltäni päässyt.

Mites tämä toinen, yleisurheilu. Harrastin sitäkin nuorena ja olin aika lupaava tapaus. Mutta jalkojen kunto vain paheni enkä enää kyennytkään tekemään itselleni rakasta asiaa. Kuulostan varmasti nyt katkeralta pikku nalkuttajalta mutta hmm, olokin on sellainen. Kuvittelin aikanaan vielä yltäväni olympialaisiin ynnä muihin ja miksipä en olisi yltänyt, tahtoa ja taitoa riittää.

Sitten tullaan tähän henkiseen puoleen. Hirveästi ehkä jo kasi luokasta asti mietin poliitikon tai opettajan virkaa. Mutta sekään ei onnistunut, en ollut kovin hyvä istumaan penkillä. Elämä jotenkin niin palasina ettei oikein mihinkään minusta ollut. Tai ainakin silloin tuntui siltä. Erkkaluokkalaisena kun sai sellaisia kommentteja opolta kuten "sinusta ei tule koskaan mitään" tai sossulta "et pärjää elämässä". Harmi vaan opolle ja sossulle, en heitä uskonut, mietin vain että sittenpä näette. Olin nimittäin edellisessä työssäni yhteydessä entiseen kouluuni ja järjestin seminaarin siellä. Kappas, oponi ja sossunikin oli paikalla ja monttu auki. Damn kun tuntui hyvältä!

Kuitenkin, nuorena osaa haaveilla. Vielä ei ole keretty viedä kaikkea sitä uskoa omiin mahdollisuuksiinsa. On sellainen naivi ajatus omasta pystyvyydestä ja hapuilee korkealle vaikka aina edellytyksiä ei olisikaan. Mutta eihän sillä niin ole väliä. Antaa piru vie haaveilla ja kaihota sinne korkealle vaikka jalat eivät niin veny, joskus sinne korkeuksiin pääsee!

Hauskaa miettiä näitä miten onkaan ollut niin luottavainen. Miksi ei enää? Kysyn vaan. Vedän tähän nyt yhteiskunnan että niinhän se pelaa että suoriudu erinomaisesti saat työpaikan. Suoriudut riman alle, et saakkaan.

Tänä päivänä haaveilen aivan eriasioista, tai näiden haaveiden mittakaavat eivät kulje niin suurissä svääreissä. Suurin haaveeni tällä hetkellä olisi viettää viikonloppu aivan yksin kotona. päivittäinen haave olisi ettei tarvitsisi herätä niin pirun aikaseen kellon soittoon. Mutta tämä haave jonka nyt kerron on liiskattu ja tungettu jalanalle mieheni olettamuksesta etten pysty siihen, mikä on aika loukkaavaa. Oma yritys siintää tuolla jossain kun vaan joku muukin siihen uskoisi jotta minäkin pystyisin luottamaan vuosien jälkeen, minä pystyn, minä osaan, minä pystyn mihin vain! Maybe some day:)

-Wriina