Olin toissa viikonloppuna hieman rienaamassa kaverin synttäreillä. Voi että teki hyvää, moneen kuukauteen nauranut tuolla tavalla. Tanssittiin, naurettiin ja hauskaa tosiaan oli. Ninkuin olen puhunut ettei minua mihinkään pyydetä tai minun varalleni suunnitella mitään, tuntui hyvältä kun tämä kaverini minut synttäreilleen pyysi ja jopa pääsin menemään.

Tapahtuneen jälkeen olen kovasti miettinyt vapautta. Mitä se on, mitä se sisältää. Minulla kun sitä ei ole. Ja syy tulee jo aikaisemminkin ilmenneestä, mieheni töistä. Kovasti olen myös miettinyt menetettyjä haaveita, murskattuja unelmia. Minusta piti tulla nimittäin tanssija. Pääsinkin kouluun mutta lääkärin tarkastuksessa olinkin aivan liian rikki tanssijan opintoihin. Elämäni rakkain asia tuolloin, olikin mäsänä. Olen nimittäin varma että olisin jossain new yorkissa tanssijana jos olisin terveydeltäni päässyt.

Mites tämä toinen, yleisurheilu. Harrastin sitäkin nuorena ja olin aika lupaava tapaus. Mutta jalkojen kunto vain paheni enkä enää kyennytkään tekemään itselleni rakasta asiaa. Kuulostan varmasti nyt katkeralta pikku nalkuttajalta mutta hmm, olokin on sellainen. Kuvittelin aikanaan vielä yltäväni olympialaisiin ynnä muihin ja miksipä en olisi yltänyt, tahtoa ja taitoa riittää.

Sitten tullaan tähän henkiseen puoleen. Hirveästi ehkä jo kasi luokasta asti mietin poliitikon tai opettajan virkaa. Mutta sekään ei onnistunut, en ollut kovin hyvä istumaan penkillä. Elämä jotenkin niin palasina ettei oikein mihinkään minusta ollut. Tai ainakin silloin tuntui siltä. Erkkaluokkalaisena kun sai sellaisia kommentteja opolta kuten "sinusta ei tule koskaan mitään" tai sossulta "et pärjää elämässä". Harmi vaan opolle ja sossulle, en heitä uskonut, mietin vain että sittenpä näette. Olin nimittäin edellisessä työssäni yhteydessä entiseen kouluuni ja järjestin seminaarin siellä. Kappas, oponi ja sossunikin oli paikalla ja monttu auki. Damn kun tuntui hyvältä!

Kuitenkin, nuorena osaa haaveilla. Vielä ei ole keretty viedä kaikkea sitä uskoa omiin mahdollisuuksiinsa. On sellainen naivi ajatus omasta pystyvyydestä ja hapuilee korkealle vaikka aina edellytyksiä ei olisikaan. Mutta eihän sillä niin ole väliä. Antaa piru vie haaveilla ja kaihota sinne korkealle vaikka jalat eivät niin veny, joskus sinne korkeuksiin pääsee!

Hauskaa miettiä näitä miten onkaan ollut niin luottavainen. Miksi ei enää? Kysyn vaan. Vedän tähän nyt yhteiskunnan että niinhän se pelaa että suoriudu erinomaisesti saat työpaikan. Suoriudut riman alle, et saakkaan.

Tänä päivänä haaveilen aivan eriasioista, tai näiden haaveiden mittakaavat eivät kulje niin suurissä svääreissä. Suurin haaveeni tällä hetkellä olisi viettää viikonloppu aivan yksin kotona. päivittäinen haave olisi ettei tarvitsisi herätä niin pirun aikaseen kellon soittoon. Mutta tämä haave jonka nyt kerron on liiskattu ja tungettu jalanalle mieheni olettamuksesta etten pysty siihen, mikä on aika loukkaavaa. Oma yritys siintää tuolla jossain kun vaan joku muukin siihen uskoisi jotta minäkin pystyisin luottamaan vuosien jälkeen, minä pystyn, minä osaan, minä pystyn mihin vain! Maybe some day:)

-Wriina