En ole kertonutkaan, sairastan kaksisuuntaista mielialahäiriötä, epävakaata persoonallisuutta ja siihen päälle joskus aikanaan diagnosoitu ärhäkkä ADHD. Kuulun niihin naisiin joilla on nämä kaikki. Terapeuttini nimittäin sanoi että jos nainen sairastaa jotain näistä kolmesta, sairastaa hän kaikkia yleensä. Olen aina pitänyt itseäni hyvin mielenkiintoisena ihmisenä vähän juuri siksi että ailahtelen tunteesta toiseen, miehenikin sanoi ettei ainakaan ole tylsää. Sitä se nimittäin ei ole, tylsää siis. Aikaisemmin en pärjännyt ilman lääkkeitä. Maniassa lensin taivaalla, tuhlasin rahani ja elämä aivan holtitonta. Masennus taas vei sinne kuuluisaan kaivoon. Niin alas että vaikea nousta ylös. Nykyään en syö lääkkeitä, ne tekivät minut niin tokkuraiseksi enkä halua olla äiti joka ei tunne mitään. Olen oppinut vaikeuksien kautta hallitsemaan sairauttani. Helppoa se ei ole ollut. Huonot puolensa siinä vaan on, se on pois minulta, ei muilta. Hirvittävä määrä energiaa menee ensin psyykkaukseen eri kausina. Mania "Älä tuhlaa, älä tuhlaa, älä vaan petä, keskity töihin, et sie osaa lentää". Depressio "koita jaksaa, mieti hyviä asioita, älä hyppää katolta, sinulla on ihana perhe, jota varten olla täällä" Jatkuvaa tietoista oman käyttäytymisen ja tunteiden säätelyä. Se on niin väsyttävää, mutta selviän kyllä. Ja olen äärimmäisen onnellinen tästä, onhan itselläni vahva mieli.

Se miten se vaikuttaa tyttäreeni on aivan eri lukunsa. Normi tilassa olen todella aktiivinen äiti. Teemme hirmuisesti kaikenlaista. mutta kun tuo musta sumu valtaa mielen, en jaksaisi millään leikkiä tai tehdä yhtään mitään muutakaan. Mutta 6-8 viikon sumun jälkeen odotan pelastusta, maniaa nimittäin. Se on kuin auringonpaiste ukkosen jälkeen. Silloin jaksaa vaikka sun mitä, aina manian alkaessa haluaisin aloittaa uuden harrastuksen, bilettää, viedä tytärtä sinne tänne tuonne.

Me kaksimieliset, niinkuin tykkään sairaudestani puhua, tarvitsisimme itsellemme jonkun joka olisi siinä tukena. Joku jolle vaan sanoa että nyt ole siinä. Mutta kun on aina yksin, on hirvittävän vaikeaa porskutella vain eteenpäin. Tämä elämä vaan on saanut minut varpailleni, ei voi sanoa tuolle läheiselle, jottei se huolestu. Joskus ajatukseni ovat huolestuttavalla tasolla enkä voi sanoa siitä kenellekään. Pidän kaiken sisälläni kunnes jonaki päivänä en osaa muuta kuin itkeä.

Pyydän anteeksi jos joku tätä lukee, tämän blogin kirjoittaminen tuo minulle aina huojentuneemman olon niin antakaa anteeksi näille ihme jutuilleni. Johonki nyt vain täytyy purkaa, tiedättehän te kanssaihmiset, ei kukaan pärjää yksin täällä.

-Wriina