Aiemmin esim ylä-asteella olin todella suosittu. Olin the it girl. Jatkuvasti olin jonkun seurassa ja piti olla menossa. Kaipasin tuolloin enemmän yksinoloa vaikka en sitä mitenkään edesauttanut ja sanonut ei menoille. Nykyään olen vain yksin tyttäreni kanssa. Toki käyn töissä ja siellä tapaan jatkuvasti uusia ihmisiä mutten tapaa muita ihmisiä oikein laisinkaan, johtuen aika suurestikin mieheni töistä. Se ei oikeastaan haittaa, nimittäin yksinolo kotona, kun enhän minä aivan yksin ole. se minua surettaa etten kuulu kenenkään suunnitelmiin. Minun varalleni ei suunnitella mitään. Itse yritän mikäli resurssini antavat periksi pitää yhteyttä ja jotain kehitellä mutten saa vastakaikua oikein miltään suunnalta. 

Jotkut varmaan ajattelevat että jaksaa tuo valittaa mutta anteeksi johonkin tahdon purkaa. Voi olla että ruuhkavuosien elo on tälläistä. Voisin kuvitella etten todellakaan ole yksin tämän kanssa. Varmasti löytyy muitakin joiden keskustelut päivän aikana sijoittuvat aiheisiin nyt syödään, leikitään prinsessoilla tai autoilla ja "äiti mikä on kikkeli". Fiksuintahan on tietysti lukea mutta nämäkin aiheet ovat kuuluisat nalle puh ja muumi iltasadut. Tein itse lapseni ja rakastan yli kaiken häntä, kyse ei missään nimessä ole siitä ettenkö vaan se että minulta on hän se jonka kanssa tämän lapsen maailmaan saatoin, vienyt itsetuntoni ja muun elämäni pois.

Kaiken järjen mukaan tottakai, itte vaikutan menemisiini ynnä muihin mutta kun mihinkään ei pääse. Mies saa tehdä elämänsä unelmatyötä minun ja lapseni kustannuksella. Hienoa on se että joo rahaa tulee mutta kun eihän se tämän elämän ydin ole. Vai onko? Käyn kyllä lapseni kanssa kaikkialla yhdessä mutta joskus olisi ihan mukava tosissaan lukea kaupassa ketsuppi purkin takaosa, joka ikinen ainesosa joka siihen on käytetty.

Terkuin Wriina